Kukapa ei olisi ihastellut Pariisissa leveitä bulevardeja ja vaaleasävyisiä, symmetrisiä rakennuksia? Talojen pitkiä parvekkeita ja korkeita ovia? Avaria ja kauniita puistoja? Pariisin nykyisen kaupunkikuvan taustalla on pitkälti mies nimeltä Georges-Eugène Haussmann.

1800-luvun puolivälissä Pariisi oli likainen, ahdas ja vanhanaikainen kaupunki. Napoléon III halusi uudistaa kaupungin ja tehdä siis ihailemansa Lontoon kaltaisen modernin metropolin. Hän nimitti virkamiehenä toimineen Haussmannin uudistusta johtamaan siitä huolimatta, ettei tällä ollut mitään kokemusta kaupunkisuunnittelusta tai arkkitehtuurista. Haussmannilla oli kuitenkin selkeä visio uudesta Pariisista, jota hän lähti tarmolla toteuttamaan vuonna 1853.

Kaupungin väkiluku oli tuplaantunut vuodesta 1800 vuoteen 1850, joten Pariisi oli ahdas ja taudit levisivät herkästi. Kapeat ja pimeät kujat tekivät kaupungista vaarallisen ja Seine löyhkäsi siihen tyhjennettyjen viemäreiden takia. Haussmannin aloitteesta kaupunkiin rakennettiin uusi vesijohto- ja viemäriverkosto, mikä paransi kaupunkilaisten oloja huomattavasti. Kiemurtelevat pikkukadut olivat haastavia liikenteen kannalta ja kaupunkiin rakennettiinkin isoja bulevardeja, jotka halkoivat kaupungin pohjoisesta etelään ja lännestä itään. Samalla myös katuvalaistusta parannettiin. Pariisilaiset pääsivät nauttimaan myös entistä useammista puistoista. Ennen Haussmannia kaupungissa oli vain viisi puistoa (Jardin des Tuileries, Jardin du Luxembourg, Palais Royal, Jardin des Plantes ja Parc Monceau), mutta uudistusten jälkeen kaupunkiin saatiin vielä neljä uutta, suurta puistoa (Bois de Bologne, Bois des Vincennes, Parc des Buttes-Chaumont ja Parc Montsouris).

 

Jopa 60 % kaupungin rakennuksista muutettiin tai rakennettiin uudelleen. Napoléon III ja Haussmann halusivat kaupunkikuvan olevan yhtenäinen ja talot haluttiin rakentaa uusklassiseen tyyliin. Tyypillisessä haussmannilaisessa rakennuksessa oli yleensä kuusi kerrosta. Rakennusten korkeus oli tarkasti suhteessa kadun leveyteen, jotta kaduille tulisi riittävä määrä auringonvaloa. Alin kerros ja sen yläpuolella oleva välikerros oli tarkoitettu kauppiaiden käyttöön. Toisessa kerroksessa sijaitsivat kalleimmat ja isoimmat asunnot, sillä taloissa ei ollut hissejä eikä rikkaiden oletettu kapuavan ylempiin kerroksiin. Toisen kerroksen julkisivua koristi usein koko talon mittainen, kauniisti koristeltu parveke. Samanlainen parveke koristi tasapainon vuoksi usein myös viidettä kerrosta, mutta tämä parveke oli tyyliltään yksinkertaisempi. Ullakkokerroksessa sijaitsi pieniä palvelijoiden huoneita; näköalaltaan idyllisiä, mutta ahtaita ja vaatimattomia. Mielenkiintoinen yksityiskohta rakennuksissa olivat ulko-ovet, joista tehtiin niin korkeita, että hevonen vankkureineen mahtui ajamaan sisäpihalle. Autojen yleistyttyä niin korkeita ovia ei enää tarvittu ja ovien yläosa suljettiin. Edelleen rakennuksissa näkee upeita, huippukorkeita ovia, joiden kaaren muotoinen yläosa on kiinni ja vain alaosaa käytetään ovena.

Haussmannille satoi kiitosta Pariisin modernisoimisesta, mutta hän sai osakseen myös paljon arvostelua. Moni – Victor Hugo etunenässä – syytti tätä siitä, että moukarin alle jäi historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia. Uudistamiseen varattu budjetti myös ylittyi moninkertaisesti, mikä lopulta oli pääasiallisena syynä Haussmannin erottamiseen tehtävistään vuonna 1870. Tästä huolimatta kaupungin muokkaamista jatkettiin hänen suunnitelmiensa mukaan aina 1920-luvulle saakka.

Kritiikkiä Haussmannia kohtaan kuullaan vielä tänäkin päivänä. Vaikka hän teki Pariisista komean suurkaupungin, on moni iloinen, ettei muutoksen koura ulottunut ihan kaikkialle. Mm. upea Marais sai pitää kujansa ja sympaattiset, yksilölliset rakennuksensa. Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää Haussmannin saavutusta: sitä miten kylämäisestä ja ahtaasta, kulkutautien riivaamasta kaupungista tuli kaikkien ihailema metropoli.