Vietin kaksi viikkoa Pariisissa vuodenvaihteessa. Tämä oli ensimmäinen kertani Pariisissa marraskuun terrori-iskujen jälkeen ja olin etukäteen miettinyt, mahtaako Pariisi olla muuttunut. Ja olihan se. Ennen kaikkea muutoksen havaitsi minne tahansa kauppaan, tavarataloon, museoon tai oopperataloon sisään astuessaan. Vastassa oli joka kerta järjestysmies, joka pyysi avaamaan käsilaukun, usein myös takin, ja tarkasti jokaisen asiakkaan metallinpaljastimella. Selvästi uudet tavat olivat tulleet tutuiksi, sillä useimmiten asiakkaat avasivat laukkunsa automaattisesti sisälle tullessaan. Useimmat asiakkaat näyttivät tähän suostuvan täysin mukisematta ja ymmärtäväisesti hymyillen, mutta todistin myös yhtä tapausta, jolloin asiakas alkoi loukkaantuneena räyhätä järjestysmiehelle. Toisen kerran eräs nuori nainen avasi laukkunsa vastentahtoisesti, mutta siinä vaiheessa kun Sephoran järjestysmies pyysi tätä avaamaan myös takkinsa, alkoi nainen puhista, kääntyi kannoillaan ja marssi kaupasta ulos. Turvatarkastuksista huolimatta ovensuut eivät tukkiutuneet, vaan kauppoihin pääsi kyllä lähes yhtä sujuvasti kuin ennenkin.

Silloin tällöin kaupungilla tuli vastaan poliisipartioita tai hampaisiin asti aseistautuneita sotilaita ja erityisesti he näyttivät päivystävän merkittävien turistinähtävyyksien liepeillä. Myös Marais’n alueella sijaitsevan synagogan edustalla oli joka kerta siitä ohi kävellessäni kolme raskaasti aseistettua sotilasta vartiossa. Hämmentävää kyllä, metrossa en nähnyt ensimmäistäkään poliisia koko kahden viikon aikana. Paikallisjuna RERissä sen sijaan pari kertaa näin poliisien kiertelevän. Metro tuntuu varsin haavoittuvalta paikalta ja sinne tehty isku tekisi pahaa jälkeä, joten ihmettelen kyllä, miten kevyesti se oli vartioitu.

Turvatarkastusten lisäksi toinen huomattava muutos Pariisissa oli turistien vähyys. Sen näki niin katukuvassa kuin museoissakin, joihin ei tällä kertaa tarvinnut jonottaa juuri lainkaan. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt Louvrea ilman jonoa, mutta nyt tällainenkin ihme tapahtui. Itse jonotin Louvren turvatarkastukseen viiden minuutin verran ja pääsylipun ostin jonottamatta automaatista, joten sisäänpääsy oli tällä kertaa ällistyttävän nopea. Sama päti moneen muuhunkin museoon ja näyttelyyn. Turistien väheneminen on tietysti Pariisille huono asia, mutta itse kieltämättä nautin lyhyistä jonoista ja väljistä museoista.

Jollakin tapaa tuntui, että Pariisi oli hieman jännittynyt ja varpaisillaan. Heti jos auto oli pysäköity erikoiseen paikkaan, riensi paikalle poliisipartio tutkimaan asiaa. Ihmiset seurasivat huolestuneina jos yhteen suuntaan kaahasi poliisiautoja ja paloautoja. Itse jäin tuijottamaan joka kerta, jos joku metroasemalla laski hetkeksi laukkunsa ja kääntyi katsomaan aikatauluja. ”Meinaakohan se jättää laukkunsa tuohon ja kävellä muina miehinä pois…?”  Toisaalta ihmiset tuntuivat myös todella ystävällisiltä. Metrossa tarjottiin istumapaikkaa, isokokoisia matkalaukkuja metron portaissa raahanneita naisia autettiin ja tuntemattomat hymyilivät toisilleen. Itseäni joku nainen tuli auttamaan kun kengänpohjastani roikkui huomaamattani paperinenäliina. (Noloo!)

Kaikesta tästä huolimatta Pariisi oli yhtä upea kuin ennenkin. Kovasti toivon, että kaupunki rauhoittuu, turistit palaavat ja pienet ystävällisyyden eleet ovat jatkossakin arkipäivää.