Pariisi 13.11. jälkeen

Vietin kaksi viikkoa Pariisissa vuodenvaihteessa. Tämä oli ensimmäinen kertani Pariisissa marraskuun terrori-iskujen jälkeen ja olin etukäteen miettinyt, mahtaako Pariisi olla muuttunut. Ja olihan se. Ennen kaikkea muutoksen havaitsi minne tahansa kauppaan, tavarataloon, museoon tai oopperataloon sisään astuessaan. Vastassa oli joka kerta järjestysmies, joka pyysi avaamaan käsilaukun, usein myös takin, ja tarkasti jokaisen asiakkaan metallinpaljastimella. Selvästi uudet tavat olivat tulleet tutuiksi, sillä useimmiten asiakkaat avasivat laukkunsa automaattisesti sisälle tullessaan. Useimmat asiakkaat näyttivät tähän suostuvan täysin mukisematta ja ymmärtäväisesti hymyillen, mutta todistin myös yhtä tapausta, jolloin asiakas alkoi loukkaantuneena räyhätä järjestysmiehelle. Toisen kerran eräs nuori nainen avasi laukkunsa vastentahtoisesti, mutta siinä vaiheessa kun Sephoran järjestysmies pyysi tätä avaamaan myös takkinsa, alkoi nainen puhista, kääntyi kannoillaan ja marssi kaupasta ulos. Turvatarkastuksista huolimatta ovensuut eivät tukkiutuneet, vaan kauppoihin pääsi kyllä lähes yhtä sujuvasti kuin ennenkin.

Silloin tällöin kaupungilla tuli vastaan poliisipartioita tai hampaisiin asti aseistautuneita sotilaita ja erityisesti he näyttivät päivystävän merkittävien turistinähtävyyksien liepeillä. Myös Marais’n alueella sijaitsevan synagogan edustalla oli joka kerta siitä ohi kävellessäni kolme raskaasti aseistettua sotilasta vartiossa. Hämmentävää kyllä, metrossa en nähnyt ensimmäistäkään poliisia koko kahden viikon aikana. Paikallisjuna RERissä sen sijaan pari kertaa näin poliisien kiertelevän. Metro tuntuu varsin haavoittuvalta paikalta ja sinne tehty isku tekisi pahaa jälkeä, joten ihmettelen kyllä, miten kevyesti se oli vartioitu.

Turvatarkastusten lisäksi toinen huomattava muutos Pariisissa oli turistien vähyys. Sen näki niin katukuvassa kuin museoissakin, joihin ei tällä kertaa tarvinnut jonottaa juuri lainkaan. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt Louvrea ilman jonoa, mutta nyt tällainenkin ihme tapahtui. Itse jonotin Louvren turvatarkastukseen viiden minuutin verran ja pääsylipun ostin jonottamatta automaatista, joten sisäänpääsy oli tällä kertaa ällistyttävän nopea. Sama päti moneen muuhunkin museoon ja näyttelyyn. Turistien väheneminen on tietysti Pariisille huono asia, mutta itse kieltämättä nautin lyhyistä jonoista ja väljistä museoista.

Jollakin tapaa tuntui, että Pariisi oli hieman jännittynyt ja varpaisillaan. Heti jos auto oli pysäköity erikoiseen paikkaan, riensi paikalle poliisipartio tutkimaan asiaa. Ihmiset seurasivat huolestuneina jos yhteen suuntaan kaahasi poliisiautoja ja paloautoja. Itse jäin tuijottamaan joka kerta, jos joku metroasemalla laski hetkeksi laukkunsa ja kääntyi katsomaan aikatauluja. ”Meinaakohan se jättää laukkunsa tuohon ja kävellä muina miehinä pois…?”  Toisaalta ihmiset tuntuivat myös todella ystävällisiltä. Metrossa tarjottiin istumapaikkaa, isokokoisia matkalaukkuja metron portaissa raahanneita naisia autettiin ja tuntemattomat hymyilivät toisilleen. Itseäni joku nainen tuli auttamaan kun kengänpohjastani roikkui huomaamattani paperinenäliina. (Noloo!)

Kaikesta tästä huolimatta Pariisi oli yhtä upea kuin ennenkin. Kovasti toivon, että kaupunki rauhoittuu, turistit palaavat ja pienet ystävällisyyden eleet ovat jatkossakin arkipäivää.

Pariisi14

Mainokset

Töykeät, kielitaidottomat pariisilaiset?

”Mikä siinä Pariisissa muka on niin ihanaa? Paikalliset ovat töykeitä eivätkä suostu puhumaan englantia, kieli on rumaa ja kaupungissa haisee.” Ainakin tällaisia kommentteja olen saanut kuulla, joten pureudutaanpa niihin hetkeksi.

Olen aina ihmetellyt, että pariisilaisia moititaan töykeiksi. Mielestäni he ehkä ovat hieman varautuneita eivätkä suinpäin ystävysty ventovieraiden kanssa, mutta ei tämä heistä töykeitä tee. Hehän vaikuttavat jopa hieman…suomalaisilta, n’est-ce pas ?  Tympeistä tarjoilijoista jaksetaan motkottaa, mutta jos menet baaritiskille tervehtimättä tarjoilijaa ja tilaat kaljan tyyliin ”one beer”, niin ei kai ole ihme jos tarjoilija näyttää happamalta? Hyviä käytöstapoja arvostavat pariisilaiset odottavat, että kaikkia tervehditään ja niin he tekevät myös itse: bonjour madame / monsieur huikataan niin siivoojalle, talonmiehelle kuin lehdenjakajallekin. Eräällä Pariisin-reissullani ohitin päivittäin hotellini lähellä asustelevan kodittoman, joka muutaman päivän kuluttua alkoi jo tervehtiä minuakin. Ystävällisesti silmiin katsoen ja hymyillen hän bonjour madamen sieltä kadunrajasta aina lausui.

Itse puhun sen verran jo ranskaa, että pärjään arjen tilanteissa ravintoloissa, kaupoissa ja kaduilla. Keskustelun jatkuessa joudun kuitenkin vielä usein turvautumaan englantiin, mutta koskaan ei kukaan ole kieltäytynyt englantia puhumasta. Vielä kun pahoittelen huonoa ranskaani ja hymyilen päälle, saan aina oikein hyvää palvelua englanniksikin. Ja vaikkei osaisi kuin auttavasti ranskaa, pääsee bonjourilla ja hymyllä jo todella pitkälle.

Mitä tulee kaupungin hajuihin, niin se on kyllä totta – Pariisissa harvemmin tuoksuu ruusuiselta. Sen sijaan aika useinkin sieraimiin pöllähtää urean vahva lemahdus bussikatoksen alla makaavista kodittomista tai metrovaunuun sammuneista juopoista. Ei se mitään – sitten vain hengitellään hetki suun kautta ja vaihdetaan tarvittaessa vaikka metrovaunua. Vaikka hajuhaittoja – varsinaisista saasteongelmista nyt puhumattakaan – toisinaan on, on Pariisi äärettömän kaunis ja varmasti yksi valokuvauksellisimmista kaupungeista Euroopassa. Eiffel-torni iltavalaistuksessaan, Riemukaari, Champs-Élyséen jouluvalot, näkymät Notre-Damen kellotornista, latinalaiskorttelin kujat, Seinen sillat…. Mahdollisista negatiivisista ennakkokäsityksistä huolimatta suosittelen lämpimästi antamaan Pariisille mahdollisuuden.

Mitä siihen ranskan kielen rumuuteen sitten tulee, niin se on toki makuasia 🙂 Omaan korvaani ranska kuulostaa samalta kuin Eiffel-torni iltavalaistuksessaan näyttää: satumaisen kauniilta 🙂 Otetaan tähän lopuksi yksi esimerkki ranskan kielen kauneudesta: pariisilaisartisti Shy’m ja kappaleensa On se fous de nous.

pariisinkevät 026